Kiersin Suomea työkseni neljä vuosikymmentä, kunnes takamus puutui. Suurin osa kilometreistä taittui keikkabusseissa, joiden ikkunoista ei juurikaan nähnyt läpi ja muistini mukaan ympärivuotisessa loskassa. Lisäksi bussin sisällä tapahtui niin paljon ettei ulkomaailma kiinnostanut. Maailmankuva vääristyi ja kroppa mureni.
Täytyi siis ottaa hiukan etäisyyttä ja vaihtaa näkökulmaa. Viime vuosina kotimaan kauneus on näyttäytynyt jälleen kristallin kirkkaana. Tämän kesän helmi oli leppoisa ja aikatauluton roadtrip Saimaan rantareittejä seuraillen.
Ainoa etukäteen lukittu kiintopiste oli Savonlinnan Oopperajuhlien Lohengrin, nelituntinen Wagnerin teos, joka hurmasi massiivisilla kuoro-osuuksillaan ja Karita Mattilan karismaattisella suorituksella. Olavinlinnan puitteista puhumattakaan. En ole suurten spektaakkelien fani mutta tyylikkäästi toteutettuina suurtapahtumat jättävät unohtumattoman jäljen. Oli sitten kysymys Springsteenistä tai Wagnerista.
Savonlinnan kohdalla juju on laadukkaan taiteen ja linnan lisäksi reiteissä ja tunnelmassa. Saimaan kauneus soi sävelissä ja hiljaisuudessa. Rannoilla, joille ei löydy vertaa, sillä Suur-Saimaan mutkittelevat poukamat ja 14.000 saarta muodostavat rantaviivaa enemmän kuin mikään muu järvi maailmassa.
Luonnon mykistävä kauneus saa musiikin soimaan sieluissamme toisin ja avaa mielemme hyvälle elämälle sekä taiteelle. Puumala, Pistohiekka, Sahanlahti, Punkaharju ja lukuisat muut pysäkit johdattivat aarteiden äärelle. Wanhan koulun herkulliselle lounaalle tai Aseman Taidelaiturille. Jäätelölle Lappeenrannan satamaan tai uintiretkelle Imatran Ukonlinnaan.
Kierrettyäni lähes sadassa maassa tällä ihmeellisellä planeetallamme uskallan väittää, että Suomalainen maisema tarjoaa jotain täysin ainutlaatuista. Ehkäpä meidän tulisi oivaltaa tämä erityisesti nyt kun ymmärrämme luonnon haurauden paremmin kuin ennen.
Yritän opetella tämän kauneuden kunnioittamista erityisesti sillä, että aikataulut sallisivat pysähdyksiä. Viipymisiä ja havahtumisia. Muutoksia suunnitelmiin ja ennen kaikkea mahdollisuuden löytää uutta.
Olen kiertänyt Suomea työkseni yli neljä vuosikymmentä. Julkinen jälki näyttäytyy mediassa tai konserttitaloissa mutta suurin osa ajasta on kulunut maanteillä. Kaikenlaisissa olosuhteissa öin ja päivin. Kilometrien laskemisen lopetin miljoonan kohdalla ja siitä on jo vuosia.
En pidä itseäni silti erityisen osaavana kuskina sillä huomaan rutiinien tuoneen mukanaan myös huolettomuutta, joka ei ole hyväksi. Minulle modernin auton turvajärjestelmät tulevat tarpeeseen ja helpottavat olennaisesti ajokokemusta. Ne ovat myös hyvä muistutus siitä, että ajoturvallisuudesta huolehtiminen on yhteistä vastuutamme.
Tapasin juuri tuttavan, joka kertoi saaneensa useita ylinopeussakkoja vain siksi, että oli kuunnellut ajaessaan musiikkia, joka oli vienyt mukanaan. Ajaminen oli epäilemättä hauskaa mutta huomio herpaantui liikenteestä. Tunnistan kuvion ja muistan itsekin eksyneeni liittymistä ohi äänikirjaan uppoutuneena. Siksi navigaattori, vakionopeuden säädin ja Adas-järjestelmät ovat aktiivisessa käytössäni.
Autoilun mukavuus, turvallisuus ja ympäristöystävällisyys ovat kehittyneet elinaikanani valtavin harppauksin. Maallikkona voin vain aavistella miltä liikenteen tulevaisuus näyttää. Tekoäly jatkaa vallankumoustaan ja luo mahdollisuuksia, joita emme vielä näe. Akkujen kapasiteetti ja latausverkostot harppovat eteenpäin. Autonomiset järjestelmät, joissa kulkuneuvot ohjaavat itseään, tulevat arkeemme kehittäen samalla liikenteen ohjausta ja turvallisuutta. En ole teknologiafriikki mutta odotan teknisten sovellusten osalta paljon.
Kokosin taannoin erääseen yritystapahtumaan joukon mielenkiintoisia ihmisiä keskustelemaan teknologiasta ja toivosta. Pöytään istahtivat ihmisoikeusaktivisti Paleface, dosentti Mari Pantsar, Helsingin piispa Teemu Laajasalo ja aivotutkija Katri Saarikivi. Tulevaisuuteen tuntui aukeavan lohdullisia näkökulmia erityisesti kiertotalouden, energiaratkaisujen ja kemian tekniikan sovelluksista. Keskustelussa korostui myös se, että toivo syntyy toiminnasta ja yhdessä tekemisestä. Yhteisistä valinnoista ja tahtotilasta.
Tämän kaiken keskellä meidän täytyy löytää viisautta, joka kestää aikaa.
Arkemme mullistuu monelta osin ja pystymme asioihin, jotka vielä hetki sitten olivat utopiaa. Inhimillisyys luo myös rajoja, joiden äärellä on syytä tunnistaa riskit. Esimerkiksi mielemme pirstaloitumisen tai ylenmääräisen tietomäärän suodattamisessa.
Berkeley-professori Jacob Steinhardtin mukaan on mahdollista, että vuoteen 2030 mennessä GPT-johdannaiset tekoälyratkaisut auttavat ihmisiä tekemään vuodessa jopa yhdeksän miljoonaa henkilötyövuotta.
Silloin tällöin kohtaan ihmisiä, joiden ajattelua ohjaa ajatus siitä, että asiat olivat ennen paremmin. Maailma oli levollisempi tai terveempi. Musiikki oli parempaa ja ihmiset onnellisempia. Lukuisat tilastot osoittavat aivan muuta. Tämän oudon aikamme uutisvirran keskellä on tärkeää ymmärtää, että maailma on monilla mittareilla muuttunut myös turvallisemmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi.
Olennaista on yhdistää voimia, pyrkiä hyvään ja katsoa eteenpäin.
Aurinko paistaa ja pizza tuoksuu.
Piemonten pääkaupunki on jo ehtinyt tarjoilla hurmaavia kujia, Piazza Castellon loistokkaita palatseja, Via Roman puoteja ja Ruth Orkinin lumoavan valokuvanäyttelyn. Juventuksen peliinkin yritin päästä mutta jäin ilman lippua.
Torino on autoteollisuuden muovaama metropoli ja tämä historia näkyy kaikkialla.
Hotellihuoneeni on Lingotossa entisessä Fiatin tehtaassa, joka on muutettu kulttuurikeskukseksi, ostosparatiisiksi ja hotelliksi. Tämän aikoinaan maailman suurimman autotehtaan katolla on edelleen testirata ja kompleksin päädyissä spiraalirampit, joista pitkin valmiit autot virtasivat maailmalle.
Aivan naapurissa Po-joen varressa sijaitsee suurenmoinen automuseo, Museo Nazionale dell’Automobile. Vaihtuvassa Rallin kultaiset vuodet – näyttelyssä huomasin ekohippeilystäni piittaamatta liikuttuvani piskuisen maamme rallimenestyksestä. Timo Mäkisen ja Juha Kankkusen ajokit loistivat kunniapaikoilla.
Mutta itse museon ylöspano oli häikäisevä trippi nostalgiaa, muotoiluhistoriaa ja teräviä näkökulmia maailman muuttumiseen. En ollut koskaan oivaltanut autoilun edustavan niin vahvasti unelmia ja ajankuvaa. Nerokkaasti kuratoidulla polulla tunsin kulkevani läpi teollisen vallankumouksen, elokuvien ja musiikin kautta pyörille siirretyn romantiikan, traagisten historiankäänteiden ja lopulta ympäristövallankumouksen. Kyse ei ollut kulkuneuvoista vaan elämäntavoista ja ideaaleista. Innovaatioista, hippibusseista, rakettimoottorilla varustetuista hulluuksista ja laboratorioista, joissa rakennetaan tulevaisuutta.
Huomasin ajattelevani yhä uudelleen, kuinka maailma tarvitsee insinöörejä. Ja kuinka insinöörit tarvitsevatkaan taiteilijoita.
Autoilun historiassa tiivistyy designin ja käytännöllisyyden vuoropuhelu. Liikkumisen, viihtymisen ja näyttämisen rajankäynnit. Mutta erityisesti siinä konkretisoituu se käsittämätön muutos, joka on mullistanut maailmaamme muutamien sukupolvien aikana. Torinon automuseon ensimmäisissä huoneissa komeilivat laatikkomobiilit, jotka kulkivat Helsingin kaduilla oman isäni syntyessä vuonna 1915. Vanhempani eivät koskaan omistaneet autoa ja kenties juuri siksi suhtaudun edelleenkin autoihin kunnioittavasti ja ihmetellen.
Näyttelyn viimeisissä saleissa katselin aurinkoenergialla kulkevia prototyyppejä, jotka ovat kuin tieteiselokuvien rekvisiittaa.
Nyt teen matkaani junalla koska seniori sai alennusta Interrail-lipusta. Ehkä ehdin vielä tehdä retkiä kulkuneuvoilla, joita en osaa ilman insinöörejä kuvitella.
Vanhemmillani ei koskaan ollut autoa eikä liioin ajokorttia. Kuusilapsinen perhe oli selvinnyt mainiosti ilmankin. Oma autokuumeeni syttyi vasta tajutessani, että kiertävän muusikon työssä kärry olisi tarpeen. Muistan erityisen kirkkaana päivän, jolloin istahdin ensimmäistä kertaa ohjauspyörän taakse yksin ja suuntasin Kehätiellä länteen. Olin saanut lainaksi vanhan punaisen Simcan, joka muistutti Aku Ankan autoa. Jopa rekisterikilvessä luki AKU. Työnsin kasetin soittimeen, jonka äänenvoimakkuus oli jumittunut täysille ja Bob Dylanin Solid Rock-biisi täytti sekä auton, että tajuntani samaan aikaan kun ilta-aurinko osui horisonttiin. Pyöritin kammesta sivuikkunan auki ja annoin tuulen puhaltaa. Hetki oli kuin elokuvasta ja koin vapautta, jota tajusin rakastavani.
Edelleen koen tien päällä löytäväni elämästä jonkin olennaisen ulottuvuuden, jota mikään pysyvyys ei korvaa. Maisemat, vuodenajat ja biisit saavat liikkeessä muodon, joka tuntuu todemmalta kuin pysähtyneessä tilassa. Parhaimmillaan ajomatka on vapaan ajattelun hurmosta. Väsyneenä ajaminen puolestaan silkkaa painajaista.
En ole tekniikkafriikki, mutta pidän kovasti yksinkertaisista toimivista sovelluksista, jotka tekevät ajamisesta nautinnollisempaa. Käytän aktiivisesti vakionopeuden säädintä, kaistavahtia sekä navigaattoria ja nautin siitä, että, saan ajoasentoni helposti ergonomiseksi. Kuuntelen paljon äänikirjoja sekä musiikkia, joten toimiva ja selkeä yhteys puhelimen ja auton järjestelmän välillä merkitsee paitsi mukavuutta myös turvallisuutta. Usein pitkä ajomatka merkitsee myös rauhaa puhua pitkiä puheluita.
Mutta vapaus. Sen eteen täytyy tehdä valintoja ja luovia ratkaisuja. Road movie-henkinen irtiotto ei tarkoita ainoastaan Euroopan sukkulointia tai Kalifornian rantateitä. Vapaus syntyy aikatauluista, jotka joustavat ja rohkeudesta muuttaa suunnitelmia. Merkityksellisin vapaus on löydettävä korvien välistä ja Suomen kesä tarjoaa siihen täydelliset olosuhteet. Kierrettyäni tätä maata neljä vuosikymmentä tiedän, että tutkimusmatka on vasta alussa.
Mökkitie kiemurtelee navigaattorin ruudulla ja päättyy rantaan. Osaan tämän reitin, vaikka unissani mutta nautin siitä, että näen myös kartalta tulleeni perille. Nousen autosta ja hengitän muutaman kerran syvään, jotta tempo taatusti laskee. Huomasin ajavani matkan tänään rauhassa ja kiitollisena. Mieleeni palasi vuodentakainen tilanne, jossa jouduin pari kertaa työtehtävieni vuoksi ylittämään suljetun Uudenmaan rajan. Sotilaat, puolijoukkueteltat ja nuotiot tutun moottoritien kupeessa eivät unohdu. Vartioidulla vyöhykkeellä vallitsi epätodellinen tunnelma ja kaiken keskellä leijui pelko ja huoli. Nyt tilanne tuntuu jo kaukaiselta, vaikka pandemia edelleen koetteleekin maailmaamme.
Futuristi Perttu Pölönen totesi tuolloin, ettei kannattaisi päästää hyvää kriisiä hukkaan. ”Kun mikään ei ole varmaa kaikki on mahdollista” hän totesi. Tämä ajatus tuntuu juuri nyt pohtimisen arvoiselta. Opinko menneestä vuodesta mitään? Mihin olen tulossa?
Opin sen, että viisi grammaa virusta saa maailman sekaisin. Jouduin hyväksymään pala palalta ne asiat, joille en voinut mitään ja toimimaan vähitellen sellaisten asioiden äärellä, joihin kykenin vaikuttamaan. Yritin pitää nämä erillään ja säilyttää tyyneyden. Töiden ja kiireen kadottua opin hidastamaan ja näkemään asioita, jotka vaativat aikaa. Seurasin ihmetellen vuodenaikoja ja ihmisiä. Näin, kuinka maailma keskitti voimiaan ja etsi ratkaisuja. Ja vähitellen horisontti kirkastui. Ihmettelystä aion pitää kiinni – sen ainakin opin.
Vain kymmenen prosenttia onnellisuudestamme on ulkoisten olosuhteiden seurausta. Terveys, varallisuus ja ikä kuuluvat näihin. Tutkimusten mukaan onneemme ei ratkaisevasti vaikuta koulutustaso, sukupuoli tai älykkyys. Lähes puolet merkityksellisen elämän avaimista on omissa käsissämme ja arjen valinnoissa. Kenties eniten siinä kenelle teemme itsestämme merkityksellisen. Yritän muistaa, että olen myös itselleni merkityksellinen.
Miksi tämä pohdiskelu autoilun äärellä? Siksi, että ainakin itse huomaan ajattelevani juuri ajaessani. Maisema vaihtuu ja tilanteet muuttuvat mutta jokin pääkopassa asettuu kohdalleen juuri näissä siirtymissä. Parin tunnin mökkimatka tuntuu ylelliseltä ja onnelliselta. Se on omaa aikaa, jossa minuutit ja sekunnit tulevat todeksi. Olemme kanssasi samaan aikaan elossa. Meillä on tänään 86.400 sekuntia, joita emme voi säilöä tai siirtää. Ne kannattaa elää. Lämmitän saunan.
En ole autoilun asiantuntija.
Mutta olen oman autoiluni paras tuntija.
Ja minun maailmassani auto teki juuri vallankumouksen.
Liikkeessä oleminen on osa työtäni ja identiteettiäni. Tarvitsen omaa autoa yhä vähemmän ja arvostan toimivaa julkista liikennettä. Samalla suhde yksityisautoiluun on myllerryksessä ja huomaan suhtautuvani autoon enemmän ylellisyystuotteena. Autoon sisältyy silti kiehtovuutta, ristiriitaisuutta, vapautta ja merkityksiä, jotka nousevat omasta historiasta. Autoiluun ja tien päällä kulkemiseen latautuu tunnetta enemmän kuin osasin koskaan olettaa.
Olen kirjoittanut aiemmin elokuvien ja laulujen kulkuriromantiikasta sekä siitä, kuinka ihmiset autoissa keskustelevat. Työni myötä olen saanut liikkua ylellisillä urheiluautoilla, klassisilla vintage-kärryillä ja limusiineilla. Eniten olen silti kerännyt kilometrejä keikkabusseissa, joiden toimivuus perustui suureen tavaratilaan ja kiinteisiin korkinavaajiin. Ympäristöarvoista ei edes unelmoitu. Lämmityslaitteesta kyllä. Nyt aika on onneksi toinen ja rappioromantiikka historiaa.
Sain taannoin koekäyttööni Zoen – Renaultin näppärän täyssähköauton, joka kerää kehuja ympäri Eurooppaa. Odotin tätä testiä suurella mielenkiinnolla sillä asumme kahden kodin kuviossa Mäntyharjulla ja Helsingissä. Kakkoskotiin oli rakennettu sähköauton latauspiste jo tilannetta ennakoimaan ja suunnitelma täydensi Lumme-energian toteuttamaa ekologista kokonaisratkaisua aurinkoenergian ja maalämmön rinnalla.
Myymme taloutemme ylimääräisen aurinkoenergian verkkoon, joten tituleeraan itseäni mielelläni voimalaitosyrittäjäksi. Ladattuani Zoen ensimmäistä kertaa omasta katoksesta päätin lisätä käyntikorttiin myös huoltamopalvelut. Puhelimen sovellus ilmoitti täyden akun kustannukseksi 3,70€ ja Zoella tämä tarkoittaa reilua 300 kilometriä. Tämän kärry myös antaa rajoitusten mukaisella ajotavalla. Bonuksena hiljaisuus ja parempi omatunto.
En kykene analysoimaan akkujen valmistusketjujen kokonaispäästöjä tai sähkön tuotannon sudenkuoppia suhteessa polttomoottoreiden tilastoihin. Muuttujia on paljon ja käyttötapoja loputtomasti. Uskon kuitenkin sähköautojen kehittyvän nopeasti ja tuovan mukanaan hyvää. Omaan elämän vaiheeseeni tämä ratkaisu istuu täydellisesti, kunnes joku saa fuusioenergian toimimaan paremmin kuin fuusiojazzin.
Tien päällä syntyvät parhaat biisit.
Jokin piuha aivotoiminnassa kytkeytyy, kun ratin taakse istuminen pakottaa lopettamaan muun suorittamisen ja maisema alkaa vaihtua. Ristiriitainen asetelma: pysähtyminen ja liike samaan aikaan. Jos tilanne vielä sallii puhelimen sulkemisen alkaa taatusti tapahtua, alitajunta syöttää kuvia ja muistoja, jotka sekoittuvat ympärillä vilisevään todellisuuteen ja kaiken keskellä huomaan hyräileväni tai hapuilevani sanoja. Jossain tämän hauraan pääkopan sisällä on vielä algoritmi, joka hyödyntää sekavaa informaatiota ja tulostaa lauseita.
Olen elämäni varrella järjestänyt useita työhuoneita ja sisustanut niistä kauniita harmonisia tiloja. Työpöytien ääressä rutiinit ja velvollisuudet tulevat hyvin hoidetuiksi mutta lauluja siellä ei synny. Moni kollegani kokee toisin ja jotkut jopa tuottavat biisejä säntillisen tehokkaasti kahdeksan tuntia päivässä. Ei taitu allekirjoittaneelta. Uudet ideat vaativat oman elämän ravistelua, yllättäviä kohtaamisia, arvaamattomuutta ja ristiriitoja. Toisinaan myös kipua, josta on pakko kirjoittaa jokin polku ulos.
Ehkäpä liikkeellä olemiseen sisältyy primitiivinen tietoisuus elossa olemisesta. Jokin meissä tunnistaa, että uudet asiat vaativat muutoksia ja näkökulman vaihtamista. Pysähtymistä tarvitsemme tietysti, jotta elämä voisi toimia ja asiat asettua, mutta liike alleviivaa arkista luovuutta.
Ja sitten on se autuas unelma vapaudesta, josta on helpompi laulaa kuin tehdä totta. Loputon kirjoittajien ja leffan tekijöiden eldorado. Kenties Road Movie ei lopulta ole tyylilaji vaan mielentila. Ainakin Easy Rider, Blues Brothers, Thelma & Louise sekä lukuisat muut klassikot ovat osuneet ytimeen maalatessaan tätä kuvaa. Sen sijaan, että jättäisimme loputtomat projektimme tai näivettyneet ihmissuhteemme ratsastaen auringon laskuun, voimme mennä leffaan. Turvallisuushakuiset pikku rebelit.
Tänä kesänä olen saanut viettää paljon aikaani lastenlasteni kanssa. Siinä ollaan osaamisen äärirajoilla ja extremen ytimessä – koskaan ei tiedä mihin polku kääntyy. Yksi lapsista viettäisi mieluiten päivät autossa. Parkkipaikalla mutta ratin takana. Pärinä on sen verran massiivista, että tuulilasinpyyhkimet kannattaisi asentaa sisäpuolelle. Hän haluaa autoon ensimmäisenä aamulla ja viimeiseksi illalla. Hän myös mieluiten nukahtaisi autoon. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että lapsen perheessä ei ole autoa eikä kuvioon näytä sisältyvän erityisiä kokemuksellisia syitä. Tyyppi vain vaikuttaa olevan kolmevuotias autoihminen. Tai kenties kaveri janoaa vapautta.
Kuvittele tämä: käsittämätön jakso elämässäsi on ohitse ja olet selvinnyt terveenä, maailma on auki ja edessäsi autuas vapaus. Istut autoon ja lähdet matkaan.
Minne menet?
Kenet kohtaat?
Kuinka katsot maisemaa ja ihmisiä ympärilläsi?
Yksinkertainen ajatusleikki muistuttaa siitä, kuinka helposti unohdamme olla kiitollisia yksinkertaisista arjen hetkistä. Mielemme harhailee menneessä ja tulevassa mutta tarttumapinta tähän hetkeen on kateissa. Sen löytämistä kannattaa työstää varsinkin näinä aikoina, jolloin maailma ympärillämme on murroksessa.
Löysimme aikoinaan ystäväni kanssa omituisten mutkien kautta tien pieneen zen-luostariin Pohjois-Italiassa. Vuorien suojassa oli vaatimaton talo, jossa asui kaksi munkkia. Heistä toinen oli paikalla ja kutsui meidät yhteiseen harjoitukseen. Opettaja pyysi kuvittelemaan, että olemme astronautteja, joiden alus oli jäänyt kuukausiksi kiertoradalleen ja pitkän taistelun jälkeen pääsimme pelastautumaan takaisin maan pinnalle. Kävelimme hitaasti rinkiä paljain jaloin ja kuvittelimme, että jokainen askel on ensimmäinen kosketus maan pintaan. Vähitellen mielikuva asettui kehoon ja askelista tuli yhä painavampia. Kiitollisuus sai tilaa ja ajasta tuli merkityksellistä – ainakin hetkeksi.
Tämä omituinen tepastelutuokio on palannut mieleeni viime päivinä yhä uudestaan hiihtäessäni rinkiä villasukissa. Rytmistä tai askelten merkityksestä ei ole jälkeäkään vaan tyhjentyneet päivät täyttyvät haahuilusta ja ihmettelystä. Ilman pientä aseenteenmuutosta pääkopan ainoa kasetti on jumissa muutamassa viikossa.
Vuorokaudessa on 86.400 sekuntia. Niitä on mahdotonta säilöä pahan päivän varalle ja viisainta olisi tehdä hetkistä totta. Emme tarvitse guruja tai risti-istuntaa tämän oivaltamiseksi mutta ainakin itse koen harjoitteet tärkeiksi apuvälineiksi. Kehitysmaareissuillani havahduin yhä uudelleen siihen, kuinka eri tavoin ihmiset aikaansa suhtautuvat. Ainakin itse huomaan kaiken ajan vain täyttyvän ja jo liikennevaloissa on kaivettava puhelin esiin tyhjyyden täyttämiseksi. Siksi muistutan itseäni siitä, että minuuttiviisarin liikahtaessa aika ei karkaa käsistä vaan jokainen hetki on lahjaa ja aika lahjoista arvokkain. Tässä uudessa maailmanajassa pysähtyminen voi olla suurin läksymme.
Olen ajanut elämässäni pitkiä matkoja öisin. Varsinkin kesäöiden tyhjillä teillä on ainutlaatuinen tunnelma. Toisinaan matkasta syntyy leffamainen kokemus sopivilla reittivalinnoilla ja oikeilla biiseillä. Mielikuvitus on kykyä pysähtyä mielen kuviin ja sellaisenaan tärkeä voiman lähde.
Terveyttä ja levollisuutta armaat ihmiset.
Jos haluat käydä luontevaa keskustelua kannattaa lähteä ajelulle. Ihmiset puhuvat autossa toisin kuin pöydän ääressä, joten ei ole ihme, että maailmalla on tehty jo useita mielenkiintoisia TV-tuotantoja, joissa auto on toiminut studiona. Kyydissä on laulettu karaokea, puhuttu intohimoista tai oltu vain tien päällä. Road Movie on aina ollut kiehtova tarinan muoto.
Tein aikoinaan Kesäkuski tv-sarjan, jossa haastattelin vieraita mitä ihmeellisimmissä autoissa ja huomasin, että vaihtuvat maisemat ja liike synnyttivät levollisuutta ja luontevuutta. Kaupungeissa toki myös nopeita impulsseja ja loputtomia keskustelunaiheita. Projekti oli kuin autokäyttäytymisen laboratorio ja sellaisena erittäin innostava. Mukana ei ollut ulkopuolisia henkilöitä ja tuulilasiin rigatut kamerat unohtuivat nopeasti. Autossa jopa vaikeneminen on aktiivista, kun vaihtuva maisema täyttää mielen. Huomasin, että moni vieraista siirtyi hetkessä luovaan mielentilaan ja palasi muistoihin tai tarinoihin ilman johdatteluja. Auto ikään kuin perusteli syyn olla läsnä ja rauhoitti mielen.
Aamuruuhkassa tuskaillessa tämä sama rauha on yleensä tipotiessään ja kärryn täyttää silmitön raivo menetetystä kymmenestä minuutista. Konsepti ei siis ole aukoton koska olemme oikukkaita nisäkkäitä.
Tein myös radikaalimpia ihmiskokeita ja sovin kävelypalavereita Hietaniemen hautausmaalle. Toisinaan kumppani jumiutui totaalisesti mutta yleensä pysäyttävä ympäristö sai ajatukset olennaisen äärelle ja ideat polveilivat luontevasti.
Viimeisin testi tapahtui Kimpassa TV-sarjaa tehdessä: päädyimme puolisoni kanssa taltioimaan keskusteluja autossa. Toisinaan mukaan hyppäsi myös ohjelman vieraana ollut pariskunta. Jälleen huomasimme, että nämä osiot olivat äärimmäisen luontevia ja helppoja. Ehkä parisuhdekriisin keskellä olisi toimivaa todeta, että lähdetään ajelulle. Ainakin se olisi toimivampaa kuin ajaa toinen tien päälle.
Olen ollut koko aikuisen elämäni liikkeessä: keikkabusseissa, työmatkoilla ja hotelleissa. Tämä on varmasti luonut levottomuutta tai riippuvuutta jatkuviin muutoksiin. Sama asia on kuitenkin kirkastanut myös kodin merkitystä ja pysähtymisen välttämättömyyttä. Nykyisin tahti elämässä on onneksi hiukan rauhallisempi ja huomaan että yksinäinen ajomatka tuntuu jopa ylelliseltä. Voin valita hiljaisuuden ja sulkea puhelimen tai luukuttaa bluesinrytkettä auton täydeltä. Tunnustan myös toisinaan puhuvani autossa itsekseni. Tätä ei tarvitse enää hävetä edes liikennevaloissa koska omiaan höpisevä pappa näyttää naapuriauton ikkunasta vain tunnolliselta handsfreen käyttäjältä. Välillä treenaan pää punaisena biisejä ja huomaan, että raivokkaissa kohdissa vain vakionopeuden säädin pelastaa ylinopeuksilta. Lueskelin juuri uutisia Renaultin konseptiautosta ja totesin, että hetken kuluttua voin treenata tien päällä myös kitaransoittoa kun keinoäly istahtaa rattiin.
Me tarvitsemme pirstaleisessa ajassa keinoja mielen rauhoittamiseen ja tiedostavaan läsnäoloon. Mindfulness ja meditaatio synnyttävät aivoissamme tätä hyvää. Toisille riittävät kävelylenkit tai viipyminen rakkaiden harrastusten parissa. Oma mieleni ja kroppani tarvitsee liikuntaa ja pysähdyksiä oikeassa suhteessa. Parin lomapäivän palkinto on tylsistyminen, jonka jälkeen tulee tarve mennä uutta kohti. Lukitut mallit eivät kiehdo mieltäni vaan ajavat kyseenalaistamaan.
Puhun paljon tyyneydestä mutta löydän sitä liian harvoin. Tänään tyyneys asettui mieleen Länsiväylällä Paul Simon laulaessa ”Still Crazy After All These Years”.
Valtatie 5 halkoi lapsuuteni kaivoskylän maisemaa. Muistoissani väylä oli kiihkeänä virtaava reitti maailman ääriin, eikä mikään tieosuus ei ole vaikuttanut elämääni niin kuin tämä. Jokin voima ajoi liikkeelle ja päädyin vuosikymmeniksi tien päälle. Seikkailut veivät keikkabusseissa kirkonkyliin, maastoautoissa kehitysmaakyliin ja tv-tuotannoissa pallon ympäri. Huomaan nyt puoli vuosisataa myöhemmin olevani ihminen, joka voi liikkeessä paremmin kuin pysähtyneenä.
Pienet asiat jättävät toisinaan ison jäljen ja ohjaavat unelmiamme. Muistan kirkkaana miltä tuntui istua valtatien pientareella sininen ruutuvihko kourassa keräämässä rekisterinumeroita.
Hektisesti kohiseva autovirta ei ehkä ollutkaan aivan muistojen tasolla, sillä lapsuuteni Suomessa körötteli reilut 200.000 autoa. Nyt teillämme vilisee yli 2,5 miljoonaa ajoneuvoa. Ei siis ihme, että ehdin kirjata kaikki rekisterinumerot rauhassa ylös. Toisinaan aika kävi jopa pitkäksi autoja odotellessa ja erityisen paljon otti päähän, jos sama kärry ilmestyi tutkaan liian usein. Liikuttavaksi tämän harrastuksen teki se, etten muista ikinä edes harkinneeni huijausta; rekisterinumeroiden keksiminenhän ei olisi vaatinut mahdottomia. Koulussa vihkoja vertailtiin ja ahkerat tähystäjät nauttivat ihailua.
Auto oli vielä 1960 luvulla ylellisyyttä. Kasvoin kuusilapsisessa työlaisperheessä eikä vanhemmillani ollut ikinä ajokorttia, saati sitten autoa. Ei heillä liioin ollut pakastimia tai pesukoneitakaan. Suurin tekninen harppaus lapsuuden kodissani oli sähkövatkaimen hankinta. Oma maailmani mullistui myöhemmin veljeni lahjoittaman kasettinauhurin myötä. Niinpä autot herättivät unelmia vapaudesta, voimasta tulevaisuudesta. Isäni hitsasi pakoputkia ja helmapeltejä muiden kärryihin. Muistan miltä autotalleilla tuoksui ja katselin haalaripukuisia automiehiä ihaillen. Nopeusmittareista osasin tarkistaa kuinka lujaa naapureiden menopelit kulkivat. Kun siskoni osti myöhemmin opintolainallaan laguuninsinisen ensiautonsa (rekisterinumero KYH-76) olin valmis muuttamaan kirjani keinonahkaiselle takapenkille.
Nyt saisin vihkon täyteen omien ajokkieni rekisterinumeroilla, mutta huomaankin täyttäväni ajopäiväkirjaa jonka keskiössä on kohtuullisuus. Olen saanut ajaa uskomattomilla autoilla maailman kauneimpia reittejä ja suuren osan elämästäni myös autuaan tietämättömänä ympäristöön kohdistuneesta taakasta. Kuulun sukupolveen, jossa pää on osattu työntää pensaaseen ja kasvatettu surutta kulutusta mukavuuden ehdoilla. Nyt maailma on toinen ja tällä ymmärryksellä reitit ja valinnat olisivat olleet tyystin erilaisia. Meillä on kääntyvät etupyörät, joten teen korjausliikkeitä läpi elämäni – se on ihmisen osa ja mahdollisuus. Auto on osa arkeani ja olen kiitollinen siitä, että viisaat insinöörit etsivät yhä taloudellisempia ja ympäristöystävällisempiä keinoja liikkua tarpeen vaatiessa. Seuraan suurin odotuksin tekniikan uusia vallankumouksia ja uskon niiden olevan osa parempaa huomista kulutuksen vähentämisen ohella.
